perjantai 13. heinäkuuta 2012

Kovaa kyytiä Konnevedellä

Ajattelin kuitenkin julkaista myös nämä auttamattomasti myöhässä olevat postaukset. Onhan tämä blogi tavallaan myös päiväkirjani ja tänne on kiva kerätä muistoja. Tuskin teitäkään haitannee, jos jutut eivät ihan reaaliajassa päivitykään.


Alla olevat tapahtumat sijoittuvat siis kesäkuun yhdeksännentoista päivän iltaan, tarkemmin sanottuna Crazy Drivers-stuntshowhun. 


Olin joskus maininnut siskolleni, että olen kiinnostunut monsteriautoista ja hänpä muisti sanani ryhmä rämän mainoksen nähdessään. Tässä kohtaa lienee aiheellista vakuutella, että on miulla muitakin kavereita siskoni lisäksi, se vaan on niin mainion muikeaa seuraa! ;)


Seuraava menopelini voisi olla tällainen ^^
Iso rengas, pieni ihminen.
Se jyrää meitin!
Lunastimme pilettimme ja käppäilimme tapahtumapaikalle. Alueelle päästyämme piilarini alkoi nuljuta ja silmän yrittäessä epätoivoisesti poistaa kaihertavaa vierasesinettä, tilanne saattoi näyttää siltä, että olisin kyynelehtinyt. Huolehtivainen turvallisuuspäällikkö singahti paikalle kyselemään vointiani ja voivotteli puolitosissaan, että itkenkö siksi, että olen eksynyt johonkin autotapahtumaan. Hän otti meidät muutenkin siipiensä suojaan, kuivaili istumapaikkojamme, piteli sateenvarjoa ja hääti eteemme tulleita katsojia, jotta näkisimme kunnolla.


Sateesta huolimatta paikalla oli ihan mukavasti porukkaa ja esiintyjät pystyivät taituroimaan lähes kaikki temppunsa liukasta alustaa uhmaten. Seuraavassa kuvia ja "juonipaljastuksia" esityksestä.


Hunks/BB/juontaja-Niko loikkii 
Liekkimeri vaan taustalle, niin meno ois ollut kuin suuremman budjetin rainoissa.

Ja sitten seuraa itse monsteriautojen lisäksi illan toinen kohokohta.

Miekkoset ryhtyivät kikkailemaan menopeleillään ja kiepauttivat peltilehmänsä kahdelle renkaalle. Tässä vaiheessa aiemmin mainittu turvallisuuspäällikkö saapui luoksemme, laski kätensä polvillemme ja lausui juhlallisesti: "Tytöt, sitten kun nuo miehet pyytävät naisia kyytiinsä, niin menette sinne." Katsoimme äimistyneenä miehen loittonevaa selkää ja ryhdyimme sulattelemaan kuulemaamme. Minä olin perinteisen pessimistinen ja sanoin, ettei ketään voitaisi noin vain napata yleisöstä mukaan ohjelmaan, mitä jos jotain vaikka sattuisi. Toisaalta mietimme mitä syytä miehellä olisi antaa meille valheellista informaatiota.

Kun taitoajo oli jatkunut jonkinaikaa, juontaja Niko heitti kuin heittikin ilmoille kysymyksen, jossa haettiin vapaaehtoisia kyytiläisiä. Kätemme nousivat lähes refleksinomaisesti ilmaan ja pinkaisimme autolle suuremmitta kehotuksitta. Minä pujahdin pelkääjän paikalle isosiskon etuoikeudella ja villin driftailun jälkeen nauravainen Sami ilmoitti aikovansa keikauttaa auton kahdelle pyörälle. Hihitimme hermostuneina ja omasta puolestani voin sanoa puristaneeni ovenkahvaa rystyset valkoisina, idioottivirne liimautuneena kasvoilleni.

Yritin imeä mahdollisimman paljon tietoa ja tunnetta sisääni ajon aikana, vilkuilin vuoroin ikkunasta ulos, vuoroin Samin tapaa käsitellä autoaan. Taisin ehtiä harmitella etten ottanut kameraa kyytiin, mutta tuskin olisin saanut kovin laadukasta kuvamateriaalia aikaiseksi. Kyydityksen lopussa oli vielä "pakolliset" halaukset ja palasimme hyppien keikkuen poikalauman läpi omille paikoillemme, hihityksen ja virneilyn yhä jatkuessa. Ja mikäli jotakuta askarruttaa, että pelottiko siellä kyydissä, niin voin yllätyksekseni kertoa, että ei. Meno oli erikoisuudestaan huolimatta tasaista ja tunsimme olevamme osaavissa käsissä.

Tuolla me oltiin!
Miulle tulee tästä mieleen kaks delfiiniä... :D
Ilta alkoi lähestyä loppuaan ja oli aika päästää mylvivä monsteri valloilleen. 

Raging Bull


CD:n sivuilta löytyy myös kiertueaikataulu, en voi muuta kuin suositella lämpimästi! 

Väliaika! Kahvia ja pullaa! Ja sairaskertomuksia!

Blogissani on käynnissä pienoinen väliaika. Tai käyttäisin mieluummin imperfektiä, oli. Halusin tulla ilmoittamaan teille, että olen ollut viime viikkoina estynyt sekä töiden että terveydentilani vuoksi. Jälkimmäisestä ajattelin kertoa hieman tarkemmin (näemmä seikkaperäisemmin kuin olin alunpitäen tarkoitus...). Alla on siis eräs sairaskertomukseni, ilman lopullista diagnoosia, sillä en tiedä sitä satavarmasti vielä itsekään.


Muutama viikko sitten aloin saada oireita, mutta en noteerannut niitä alkuun sen kummemmin. Parin päivän kuluttua oireeni alkoivat kuitenkin pahentua enkä pystynyt enää vakuuttelemaan itselleni, että oloni korjaantuisi itsestään. Viikonlopusta selvittyäni oloni oli jo melkoisen tuskallinen, mutten onnistunut saamaan maanantaille lääkäriaikaa ennen töiden alkua. Sinnittelin virassa hampaita purren ja, tässä tapauksessa, hyödyttömiä särkylääkkeitä nappaillen.


Tiistaina sain kuin sainkin lääkäriajan sekä lääkekuurin. Olin tyytyväinen, että olin saanut vaivoilleni nimen ja odotin kuurin tepsivän nopeasti, kuten oli luvattu. Perjantaina oloni oli mennyt lääkkeistä ja hoidosta huolimatta entistä pahemmaksi ja toisinaan vuodatin muutaman kyyneleenkin (ja ärräpään!) kivun vuoksi. Soitin uudelleen terveyskeskukseen ja huolestunut hoitaja kiirehti minulle ajan samalle päivälle. Tällä kertaa vaihdettiin tropit kokonaan toiseen, entinen diagnoosikin lensi romukoppaan. Kävin antamassa myös näytteitä laboratorioon, tulokset saisin kuulla viiden (...) päivän kuluttua. Vaikka oloni oli yhä tukala, tuntui jo pelkkä uuden reseptin saaminen kohentavan hieman mielialaani. Aloitin uuden kuurin, mutta tutkittuani kotona saamaani antibiootin käyttötarkoituksia, hiipi aurinkoisemman mieleni ylle jälleen tumma pilvi. Lääkärisivustoilla netissä luetellut oireet eivät tuntuneet sopivan omiini. Perjantaina työvuoroni kesti vaivaiset kolme tuntia, mutta oloni heikkeni sen aikana rajusti. Hikoilin, kalpenin, tärisin, jalkani tuntuivat ruoskituilta ja päätäni alkoi särkeä. Kitkuttelin kuitenkin liikkeen sulkemiseen saakka, sillä muiden työntekijöiden vuorot olivat jo päättyneet. 


Pitkän levon jälkeen oloni oli jokseenkin parempi, mutta varmuuden vuoksi tartuin lauantaiaamuna puhelimeen ja pirautin pomolleni. Pyysin saada tulla töihin vain kahdeksi viimeiseksi tunniksi, jolloin muita ei olisi paikalla. Kuvittelin itsepintaisesti jaksavani ja päihittäväni pöpön yksin. Vaikka en samanlaista romahtamista kokenutkaan kuin perjantaina, niin päätäni alkoi silti särkeä ja jalkoja pakottaa jo parituntisen alkuvaiheilla. 


Kotiin päästyäni rojahdin sohvalle lepäämään ja laitoin koneelta hömppää pyörimään. Torkahtelin ohjelmien välissä ja päänsärkyni vain yltyi yltymistään. Loppupeleissä minulla kesti kokonaista neljä tuntia ennen kuin pääsin jaloilleni ja hissuttelin lääkekaapille hakemaan migreenilääkkeen. Parkkeerasin uudelleen voipuneena sohvalle ja surkuttelin hiljaa mielessäni sitä, että asun yksin. Sama linja jatkui läpi illan, yön ja aamun. Otin lääkkeitä, mutta normaalin helpotuksen sijasta niillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta päätäni kiristävään vanteeseen. Vieläkin toivoin, että selviäisin yksin ja oloni kohenisi niin paljon, että pystyisin ajamaan muutaman kilometrin päässä olevaan sairaalaan päivystykseen. Oksentelukaan ei poistanut pahaa oloa ja soitin itkuisena, kenellepä muullekaan, kuin äidille, joka patisti minua tilaamaan kiireenvilkkaa taksin. 


Sairaalalle päästyäni itkin vuolaasti, sillä särky päässäni ei tykännyt lainkaan kävelemisestä ja istumisesta, vaan muistutti kahta kauheammin olemassaolostaan. Odotusaulassa keskityin lähinnä pysymään istuallaan ja kertasin mielessäni kaverieni kertomuksia puolen päivän jonoista kyseisessä paikassa. Onneksi hoitaja kiirehti vuoroani ja pääsin lääkärin pakeille noin tunnin odottamisen jälkeen. Lyhyen tutkimuksen seurauksena minut päätettiin hoitaa sairaalassa ja siirryin läheiselle osastolle odottelemaan lihasrelaxantteja. Piikkien pistämisen jälkeen vanhempani ja sisareni olivat ehtineet Kuopioon asti ja he tulivat katsomaan vointiani. Iloa ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun heidät hätistettiin takaisin odotusaulaan. Tunnin kuluttua oloni oli yhä heikko ja kaulani jatketta jomotti vieläkin sietämöttämästi. Tällöin jouduin elämäni ensimmäisen kerran tiputukseen. Onnistuin sulkemaan taka-alalle epämiellyttävän ajatuksen siitä, että suonessani töröttää paraikaa metallipiikki ja ummistin silmäni toviksi.

Määrittelemättömän ajan kuluttua minua hoitanut lääkäri toi minulle jälleen uusia reseptejä, sairaslomatodistuksen sekä uutisia. Päänsärkynikin johtui tulehduksesta, siksi se ei ollut talttunut normaalisti hyvin tepsineillä migreenilääkkeillä. Vakuuttelin pärjääväni ilman yötä sairaalassa, sillä vanhempani ottivat minut hoteisiinsa Konnevedelle. 


Kotona uusi lääke sai minut oksentelemaan parin tunnin välein ja olin todella huonossa kunnossa. Erinäisten selkkausten ja puheluiden jälkeen minulle saatiin hommattua vielä yksi lääke, joka estäisi minua voimasta niin pahoin. Nyt, viikon sairasloman jälkeen, koetan aloitella työntekoa, onneksi hieman lyhyemmällä vuorolla. Pillereiden napsiminen ja tohtorien pakeilla ravaaminen jatkunee, kunnes olen täysin terve ja diagnoosilypsyni lypsänyt.


Tähän kohtaa ilmeisesti pitäisi kehitellä jokin oppi, jonka kyseinen tarina minulle antoi. Olen ollut lapsesta saakka kroonisesti sairas enkä pelkää valkotakkeja tai lääkkeitä. En oikein tiedäkään mikä turhamainen sisunpuuska minuun iski, kun koin, että töissäkin pitää sinnitellä, vaikka sitten terveyden kustannuksella. Kenties ajattelin, että kun hommissa on muutenkin vajaamiehitys kesälomien vuoksi, että minunhan piti olla osaltani helpottamassa työtaakkaa eikä suinkaan lisätä sitä makoilemalla kotona. Jatkossa aion kuitenkin siirtyä hanakammin päivystyksenkin puolelle, mikäli tilanne todella sitä vaatii, enkä kituutella yksin kotona.


Ps. Ihanaa, että tauosta huolimatta blogini on saanut uusia seuraajia. Tervetuloa joukkoon, ei täällä aina ole näin ankeaa! ;)